Liityin viime viikolla suomalaisen kansallisurheilun harrastajaksi, nimittäin jonottajaksi! Tällä kertaa jonotuksen kohteena ei ollut ilmainen ämpäri vaan viidenkymmenen euron lahjakortti. Ja koska ainahan ilmainen virtuaaliraha kelpaa, päätin ottaa tavoitteeksi olla yksi onnekkaista — tai lähinnä yksi määrätietoisista ja sinnikkäistä.
Aluksi oli kehitettävä taktiikka, eli pelattava pienimuotoista mentaalipokeria ihmismassojen suhteen. Oli pyrittävä arvioimaan, kuinka moni muu olisi valmis näkemään vaivaa lahjakortin hankkimiseksi ja kuinka paljon tämä vaivannäkö olisi ajassa mitattuna. Tulin siihen lopputulokseen, että viimeistään tuntia ennen aukeamista olisi hyvä olla paikan päällä, mutta mikäli haluaisi pelata varman päälle, odottelun tuplaisi.
Suoritukseni alkoi edellisen illan esivalmisteluilla. Säätiedotus lupaili pieniä plusasteita, joten viikkasin lämpimän kerraston pinoon farkkujen ja hupparin päälle. Pakkasin laukkuun ohuen viltin, jota voisin tarpeen tullen käyttää lämmikkeenä, mutta myös pehmeänä istuinalustana. Otin kaapista termospullon valmiiksi esiin, tein evääksi täyttävän ruisleivän ja viipaloin valmiiksi omenan. Asetin herätyksen aamuviiteen ja otin varmuuden vuoksi melatoniinin.
Heräsin aamulla jo ennen kellonsoittoa, ja nousin innoissani aamutoimiin. Sitten pakkasin eväät laukkuun ja kahvin termokseen. Kun lähdin kotoa, ulkona tuoksui kostea kesäyö. Aurinko valaisi horisontin alla, ja sai pilvettömän taivaan näyttämään voimakkaan siniseltä. Nautin tuosta hetkestä, jota niin harvoin pääsen todistamaan.
Olin ehkä kymmenen minuuttia aikatauluani edellä, ja parkkipaikalle saavuttua huomasin olevani ehkä liiankin ajoissa: vain muutama ihminen odotteli autoissaan. Istuin hetken pyörätelineen päällä aamukahvia juoden ja katselin, kuinka väkeä alkoi pikkuhiljaa valumaan paikalle.
Hieman kuuden jälkeen työntekijät saapuivat pystyttämään rajaustolpat, jotta jono muodostuisi selkeämmäksi. Siirryin jonoon, asettelin viltin mainostelineen jalustan päälle ja istahdin syömään aamupalaa. Olin ottanut mukaan kuulokkeet käyttääkseni ajan hieman hyödyllisemmin, mutta osaltani nautin siitä tasaisesta puheensorinasta, jossa yksittäiset sanat hukkuivat kokonaisuuksiin.
Ensimmäinen ja viimeinen puolituntinen olivat jonotuksen kannalta helpoimmat. Niiden väliin mahtui kuitenkin ajanjakso, jolloin aika kului hitaammin ja ilma tuntui kylmemmältä. Silloin kääriydyin vilttiin ja nousin ylös jaloittelemaan. Onneksi muistin ottaa talvihansikkaat mukaan, vaikka sormet tuntuivatkin niiden sisällä kohmeisilta.
Siinä vaiheessa kun musiikki alkoi soimaan ja juontaja saapui nostattamaan tunnelmaa, ei jonotus tuntunut enää odotukselta. Silloin se muodostui tapahtumaksi, johon jonottajatkin saivat osallistua: oli haastatteluita, kilpailuja ja yhteistä tsemppiä. Tällöin jonokin oli muodostunut jo niin pitkäksi, etten enää edes hahmottanut sille päätä.
Kun lähtölaskenta oli päättynyt ja avajaisnauha leikattu, saivat ihmiset tanssia yhdessä letkassa sisään myymälään. Tällöin odotukseni palkittiin 25 euron tuntipalkalla. Mielestäni se oli hyvä vastine sille, että sain hetken kuulua johonkin niin yhteisölliseen ja perisuomalaiseen tapaan. Ensi kerralla saatan harkita jopa sitä ämpäriäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti