Viime aikoina olen maininnut lahjakorteista sen verran usein, että on ehkä aiheellista kertoa tarina niiden takana. Yleisesti ottaen ne ovat olleet korvausta kyselyihin vastaamisesta, jota olen harrastanut jo lähemmäs kymmenen vuotta. Se on ollut helppo tapa napata pientä lisätuloa aiheesta josta tiedän eniten — nimittäin omista mielipiteistäni.
Idea on yksinkertainen: yritykset haluavat tietää mitä ajattelen, ja saan siitä palkkioksi pienen, yleensä senteissä mitattavan korvauksen. Kyselyiden kesto voi olla mitä vain yhden ja kahdenkymmenen minuutin väliltä, mutta pisimmät ja samalla myös arvokkaimmat voivat jatkua jopa useamman päivän ajan.
Suurin saamani kertakorvaus tapahtui ihan pari viikkoa sitten, kun vastasin kolmetuntiseen musiikkikyselyyn. Koko urakasta sain parikymppiä, mikä oli ihan kohtalainen summa hieman puuduttavaankin vaivaan nähden. Sen sijaan mieluisin kysely on liittynyt juomistottumuksiin, jolloin viikon ajan kirjasin ylös kaikki juodut juomat ja niiden määrät. Siitä palkkioksi sain kymmenen euroa, mitä pidin ruhtinaallisena korvauksena niin mieluisasta ajanvietteestä!
Kun kyselyihin vastaa säntillisesti monia vuosia, alkavat niistä kertyneet summat muodostua huomattaviksi. Lahjakorteilla olen hankkinut muun muassa ilmastointilaitteen, astiaston, sohvapöydän, seinäpeilin, verhoja, vaatteita, ruokatilauksia, leffalippuja sekä lukuisasti kaikkea pienempää niin itselleni kuin lahjaksikin. Rahallisen arvon sanoisin olevan lähempänä nelinumeroista lukua, etenkin kun ottaa huomioon vielä palveluiden sisällä olevat parisataa euroa.
On kuitenkin hyvä huomioida, että kyseessä ei ole varma tulonlähde, vaan lähinnä käytännöllinen tapa hyödyntää vapaa-aikaa. Kyselyitä tulee vaihtelevasti ja välillä ne loppuvat kesken ilman palkkiota, mikäli ei satu kuulumaan oikeaan kohderyhmään. Myös kyselyiden määrä on viime aikoina vähentynyt, mutta ehkä senkin takia motivaatio vastaamiseenkin on pysynyt korkealla.
