Kymmenen vuotta sitten, helmikuun viimeisenä päivänä, meidän oli tarkoitus juhlistaa ensisuudelmamme vuosipäivää. Söimme kynttilän valossa stroganoffia ja perunamuusia — muistona niistä ajoista, jolloin kaikki oli vielä alussa. Mieheni ei vielä tiennyt sitä, että jälkiruokana odotti sydämenmuotoinen kakku, johon olin kirjaillut suklaisin kirjaimin "mennäänkö naimisiin?".
Oli karkauspäivä. Olin miettinyt erilaisia tapoja kosia, mutta mikään niistä ei tuntunut täysin omalta. En halunnut spektaakkelia julkisella paikalla, josta tulisi tarina muille ennen meitä. Halusin hetken, joka olisi vain meidän, kuten oman kodin rauha ja rakkaudella tehty ateria.
Kun jälkiruoan aika lopulta koitti, ymmärsin viimeistään silloin, miksi naiset eivät kosi. En yksinkertaisesti saanut muodostettua sanaakaan sen jännityksensekaisen liikutuksen takia. Onneksi kakku osasi kuitenkin puhua puolestaan, sillä häkellyksen jälkeen mies vastasi: "en mä koskaan ajatellut meneväni naimisiin, mutta en mä vois kuvitella vaimokseni muuta kuin sut".
Kaksitoista vuotta sitten, eräänä marraskuisena iltana, olin kavereilleni kuskina, kun takapenkille istuutui komea nuorukainen. Hänen taustapeilin kautta luoma katseensa sykähdytti niin syvältä, että tiesin jo silloin siinä olevan tuleva mieheni.
Menimme porukalla baariin. Tilasin "jotain alkoholitonta ilman limeä" ja istuuduin pöytään. Mies tuli oluttuoppinsa kanssa minua vastapäätä. Emme jutelleet keskenämme mitään, mutta muistan toivoneeni hänen katsovan minua uudelleen sillä samalla katseellaan. Onneksi istuin kun se tapahtui.
Illan edetessä mies poistui seurueestamme, mutta yritin parhaani mukaan keskittyä viettämään aikaa kavereiden kanssa. Lopulta päätimme siirtyä seuraavaan baariin juomaan toiset ensimmäiset. Mies oli juuri sillä hetkellä baarin ulkopuolella tupakalla englantia puhuvan miehen kanssa, joten huikkasin vain ohimennen suunnitelmistamme.
Chydeniuksen puistossa mies juoksi perääni. Hän kertoi vaihto-oppilaasta ja heidän välisistä keskusteluistaan. Lopuksi mies mainitsi, kuinka tämä oli kehunut kauneuttani. Pysähdyin ja katsoin häntä yllättyneenä. Mies jatkoi: "niin, olet kaunis", aivan kuin en olisi kuullut sitä ensimmäisellä kerralla. Takeltelin jotain kiitoksen tapaista samalla kun jaloistani tuntui katoavan kaikki voimat.
Seuraavan limettömän juoman aikana vaihdoimme monia pitkiä katseita, jotka eivät jääneet seurueen muiltakaan jäsenilta huomaamatta. Ja kun tiemme lopulta erosivat, hän herrasmiehenä kiitti kätellen, ja minä toivoin, ettei hän koskaan päästäisi irti.
Loppuviikon olin murheen murtama. Itkin kaksi päivää ajatellen, että jos tämä mies olisi minun, ei minulla olisi enää koskaan mitään syytä olla onneton. Itkuni loppui vasta kun päätin onkia hänen numeronsa numerotiedustelusta ja ehdottaa tapaamista.
♡
Tänään, tänä sumuisena talvipäivänä, kirjoitan tätä ylitsepursuavan siirappista muistoa. Vaikka tuosta hetkestä on satatuhatta tuntia, on se painunut mieleeni vahvemmin kuin mikään muu elämäni tapahtuma. Näihin vuosiin on mahtunut monenlaista tilannetta, ja varsinkin niistä raskaimpiin saan voimaa tuosta entisen elämäni ajatuksesta. Sillä kun minulla on hänet, ei minulla ole koskaan syytä olla onneton.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti