Onni onnettomuudessa

Viime viikolla Pori sai hieman kyseenalaisen kunnian olla «Suomen onnettomin»  kaupunki. Tutkimus julkaistiin sikäli osuvaan ajankohtaan, sillä viimeiset pari viikkoa olen suorastaan pursunnut onnellisuutta elinympäristöni vuoksi.

Vielä kahdeksan vuotta sitten ajattelin, etten koskaan muuttaisi Poriin. Kaupungin maine oli vähintäänkin epäilyttävä ja murre erityisen epämiellyttävä. Keskisuomalaisin silmin sijaintikin tuntui haastavalta, sillä junayhteydet muodostivat lähinnä solmukohtia matkasuunnitelmiin.

Lopulta käytännön syyt (joista erityisesti asumisen edullisuus) painoivat vaakakupissa ennakkoluulojani enemmän. Samalla hinnalla saimme lähes tuplattua asuntomme neliöt, ja kahdelle introvertille mahdollisuus asua kolmiossa tuntui luksukselta — jopa Porissa.

Ensimmäiset vuodet menivät eräänlaisessa kulttuurisokissa. Vaikka neliöitä olikin runsaasti, eivät ne olleet mieluisat. Muovimatto oli värjäytynyt, tapetti kulunut ja maisematkin ankeat. Kaikki ikkunat eivät auenneet, sillä niiden lukkomekanismit olivat pyöristyneet käyttökelvottomiksi. Valo paistoi harmaana sisälle ja tuntui tekevän huoneilmasta tunkkaisemman kuin mitä se jo valmiiksi oli.

Puolitoista vuotta myöhemmin sain mieluisan joululahjan, sillä vastapäisestä kerrostalosta vapautui entistäkin edullisempi, mutta sitäkin upeampi «kolmio». Hakemusta jättäessä laitoin kaiken kirjallisen kyvykkyyteni peliin, ja vain pari viikkoa myöhemmin olinkin jo saanut avaimet uuteen alkuun.

Muuton jälkeen perspektiivini alkoi hiljalleen avartua muutenkin kuin vain ikkunasta avautuvan näkymän suhteen. Aloin kutsumaan asuntoa kodiksi ja näkemään Porissa uhkakuvien sijaan mahdollisuuksia. Viimeistään siinä vaiheessa ymmärsin ajattelutavassani tapahtuneen jotain peruuttamatonta, kun jopa porilaisten puhetapa alkoi kuulostamaan sulosoinnuilta.

Tietysti täälläkin on omat epäkohtansa, kuten esimerkiksi julkisen terveydenhuollon osalta. Hammashoidon ajanvaraus on viime aikoina ollut niin tukossa, ettei edes yksi vuorokausi riitä soittojonojen purkamiseksi. Myös työttömän terveystarkastukseen olen ollut jo puoli vuotta jonossa. Voin kuitenkin kiittää onnea ja ehkä myös geenejänikin siitä, etteivät asiani ole kiireellisiä.

Ehkä se on juuri tämä syksyinen ajankohta, joka pysäyttää nauttimaan hetkistä. Rakastan tätä vuodenaikaa juuri sen hidastuneen tunnelman ja suurten kontrastien vuoksi. Kosteat aamut ja maassa kahisevat lehdet. Harmaa taivas ja punaisina hehkuvat puiden latvat. Pimenevät illat ja hiljalleen valaisevat kynttilät. Kylmät yöt ja lämmin pesä peiton alla.

Lisäksi uskon eräänlaisen kotiseuturakkauden leimahtaneen aamulenkkieni myötä. Sen lisäksi, että lähiympäristö tarjosi hyvin hoidetut maastopolut, se antoi myös villimarjoja sekä tervehdyksiä muilta lenkkeilijöiltä ja metsäneläimiltä. Tunnen nyt olevani voimakkaammin yhteydessä ympäristööni, aivan kuin olisin hiljalleen juurtunut aiemmin tuntemattomaan maaperään

#minä   #näkökulma  #muisto